Muutos on mahdollisuus
Leppoisaa Helatorstaita!
Sateisesta säästä huolimatta, oli ihana aukaista ikkuna juuri herättyään ja aistia raikas ilma ja meren tuoksu. Alkuviikolla vielä suunnittelin tälle päivälle auringossa makoilua,piknikkiä ja paljon ulkoilua. Sadepäivän sattuessa tehdäänkin sitten suunnitelmiin hieman muutosta. Ei sitä pidä jäädä harmittelemaan, vaan vaihtaa suunnitelmaa ja puuhailla sadejuttuja. Nyt onkin hyvä hetki tehdä hieman lisää kevätsiivoja ja toisaalta suunnata ulos, kun sade taukoaa.
Aika lailla tasan vuosi sitten makoilin sairaalassa, kun olkapääni oli operoitu isosti kolmannen kerran. Muutamaa päivää aikaisemmin olin jättänyt taakseni unelmatyöni ja ammattini. Olin sairaalassa kolme päivää ja muistan, kuinka vielä viimeisenä aamuna kotiin lähtiessä ja viimeisiä röntgeniä otettaessa pyörryin kahteen otteeseen, kun kroppani sietää hyvin huonosti nukutusaineita ja vahvoja lääkkeitä. Kivut olivat kuitenkin niin kovat, että sain kipulääkettä sekä tipalla, että piikillä reiteen. Ihan kammottavaa ajatellakin niiden lääkkeiden vahvuutta, sillä normaalisti en juuri koskaan sairasta edes mitään tartuntatauteja, enkä juurikaan käytä kipulääkkeitä. Ehkä siksi meninkin niin huonoon kuntoon.
Muistan ikuisesti sen tunteen, kun palasin kotiin. Kaikki se läheisten ja rakkaiden tuki oli korvaamatonta, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että hartiassani oli 15 cm avohaava,olin hyvästellyt asiakkaat ja edessä oli jotain. Tiesin, mitä halusin, mutta mikään ei ollut vielä varmaa. Ja taas tuo liikkumattomuus ja kuntoutus edessä, neljän vuoden sisään kolmannen kerran. Ei siinä auttanut. En voinut liikuttaa kättäni vatsalta mihinkään seuraavaan puoleentoista kuukauteen. Jokainen yskäisykin sattui niin, että tähtiä näkyi. Kun tulin sairaalasta, ulkona oli lämmin ja aurinkoista. En vain voinut jäädä sohvalle makoilemaan. Otin limua kulauksen, jotta en tipahda ja lähdin hitaasti, mutta varmasti ulos kävelemään. Siinä linnunlaulun keskellä ja laineiden liplatusta kuunnellen mietin, että tämäkin kokemus on yksi niistä elämän rikastajista ja tästä on suunta taas kerran ylöspäin. Siinä hetkessä nautittiin niistä asioista, joista pystyi. Päivä päivältä, viikko viikolta oleminen alkoi tuntumaan inhimillisemmältä. Muutaman viikon kohdalla niittitikkien poiston yhteydessä haava repesi (hoitaja ja lääkärikin kalpenivat, itse en voinut edes katsoa) ja siinä sitten tuli hieman takapakkia. Kerran päivässä lääkäriin puhdistuttamaan sitä ja itse 4 kertaa suihkustusta. Meinasi huumori loppua, mutta taas sekin lähti pikkuhiljaa paranemaan.
Nyt vuotta myöhemmin: opintopisteitä kohti uutta ammattia on oikein mukavasti ja tavoitteena olisi valmistua vuotta normaalia aikataulua aiemmin. Koulu sujuu hyvin ja olen todella innoissani ja motivoitunut. Mitään en vaihtaisi pois. Voisin surkutella ikuisesti jäävää vammaa,liikerajoituksia ja jokapäiväisiä kipuja, mutta en. Päinvastoin, olen kovin kiitollinen, kuinka upeaa työtä ortopedi Harri Heliö on tehnyt muuttaessaan olkapään anatomiaa luunsiirrolla niin, että se on entistä vahvempi ja miten paljon olen oppinut tässä kuuden vuoden aikana ihmiskropan toiminnasta...ihan käytännössä. Luonnostaankin, kun jotain rikkoutuu, esimerkiksi luu murtuu, optimaalisissa olosuhteissa terveillä ihmisillä, elimistö korjaa sen entistä vahvemmaksi. Niin myös mielen kanssa: jotain tapahtuu, oppii arvostamaan sitä kaikkea hyvää, mitä on ympärillä. Se ei tapahdu automaattisesti. Mieltä pitää auttaa. On hyväksyttävä sen hetkinen tilanne, nauttiva siitä hetkestä mahdollisimman hyvin ja otettava kaikki kokemukset vastaan, ikään kuin helminä nauhaan. Elämää tämä kaikki on. Aina ei mene suunnitelmien mukaan, mutta aina ei tarvitsekaan mennä. Muutos on TODELLAKIN mahdollisuus.
Tommy Tabermannin sanoin:
Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia pitää tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
värisevää sielua ei saa tallata.
Näkisitpä tämän hymyn kasvoillani, toivottavasti hymyilet myös :) Iloista pyhää!
.jpg)
Kuvassa näkyy haava vuosi sitten, pari viikkoa leikkauksesta. Pari muuta haavaa ei näy kuvassa. Jos ei punnerreta enää kahdella kädellä, aina voi harjoitella yhdelläkin ;)
Maria
Sateisesta säästä huolimatta, oli ihana aukaista ikkuna juuri herättyään ja aistia raikas ilma ja meren tuoksu. Alkuviikolla vielä suunnittelin tälle päivälle auringossa makoilua,piknikkiä ja paljon ulkoilua. Sadepäivän sattuessa tehdäänkin sitten suunnitelmiin hieman muutosta. Ei sitä pidä jäädä harmittelemaan, vaan vaihtaa suunnitelmaa ja puuhailla sadejuttuja. Nyt onkin hyvä hetki tehdä hieman lisää kevätsiivoja ja toisaalta suunnata ulos, kun sade taukoaa.
Aika lailla tasan vuosi sitten makoilin sairaalassa, kun olkapääni oli operoitu isosti kolmannen kerran. Muutamaa päivää aikaisemmin olin jättänyt taakseni unelmatyöni ja ammattini. Olin sairaalassa kolme päivää ja muistan, kuinka vielä viimeisenä aamuna kotiin lähtiessä ja viimeisiä röntgeniä otettaessa pyörryin kahteen otteeseen, kun kroppani sietää hyvin huonosti nukutusaineita ja vahvoja lääkkeitä. Kivut olivat kuitenkin niin kovat, että sain kipulääkettä sekä tipalla, että piikillä reiteen. Ihan kammottavaa ajatellakin niiden lääkkeiden vahvuutta, sillä normaalisti en juuri koskaan sairasta edes mitään tartuntatauteja, enkä juurikaan käytä kipulääkkeitä. Ehkä siksi meninkin niin huonoon kuntoon.
Muistan ikuisesti sen tunteen, kun palasin kotiin. Kaikki se läheisten ja rakkaiden tuki oli korvaamatonta, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että hartiassani oli 15 cm avohaava,olin hyvästellyt asiakkaat ja edessä oli jotain. Tiesin, mitä halusin, mutta mikään ei ollut vielä varmaa. Ja taas tuo liikkumattomuus ja kuntoutus edessä, neljän vuoden sisään kolmannen kerran. Ei siinä auttanut. En voinut liikuttaa kättäni vatsalta mihinkään seuraavaan puoleentoista kuukauteen. Jokainen yskäisykin sattui niin, että tähtiä näkyi. Kun tulin sairaalasta, ulkona oli lämmin ja aurinkoista. En vain voinut jäädä sohvalle makoilemaan. Otin limua kulauksen, jotta en tipahda ja lähdin hitaasti, mutta varmasti ulos kävelemään. Siinä linnunlaulun keskellä ja laineiden liplatusta kuunnellen mietin, että tämäkin kokemus on yksi niistä elämän rikastajista ja tästä on suunta taas kerran ylöspäin. Siinä hetkessä nautittiin niistä asioista, joista pystyi. Päivä päivältä, viikko viikolta oleminen alkoi tuntumaan inhimillisemmältä. Muutaman viikon kohdalla niittitikkien poiston yhteydessä haava repesi (hoitaja ja lääkärikin kalpenivat, itse en voinut edes katsoa) ja siinä sitten tuli hieman takapakkia. Kerran päivässä lääkäriin puhdistuttamaan sitä ja itse 4 kertaa suihkustusta. Meinasi huumori loppua, mutta taas sekin lähti pikkuhiljaa paranemaan.
Nyt vuotta myöhemmin: opintopisteitä kohti uutta ammattia on oikein mukavasti ja tavoitteena olisi valmistua vuotta normaalia aikataulua aiemmin. Koulu sujuu hyvin ja olen todella innoissani ja motivoitunut. Mitään en vaihtaisi pois. Voisin surkutella ikuisesti jäävää vammaa,liikerajoituksia ja jokapäiväisiä kipuja, mutta en. Päinvastoin, olen kovin kiitollinen, kuinka upeaa työtä ortopedi Harri Heliö on tehnyt muuttaessaan olkapään anatomiaa luunsiirrolla niin, että se on entistä vahvempi ja miten paljon olen oppinut tässä kuuden vuoden aikana ihmiskropan toiminnasta...ihan käytännössä. Luonnostaankin, kun jotain rikkoutuu, esimerkiksi luu murtuu, optimaalisissa olosuhteissa terveillä ihmisillä, elimistö korjaa sen entistä vahvemmaksi. Niin myös mielen kanssa: jotain tapahtuu, oppii arvostamaan sitä kaikkea hyvää, mitä on ympärillä. Se ei tapahdu automaattisesti. Mieltä pitää auttaa. On hyväksyttävä sen hetkinen tilanne, nauttiva siitä hetkestä mahdollisimman hyvin ja otettava kaikki kokemukset vastaan, ikään kuin helminä nauhaan. Elämää tämä kaikki on. Aina ei mene suunnitelmien mukaan, mutta aina ei tarvitsekaan mennä. Muutos on TODELLAKIN mahdollisuus.
Tommy Tabermannin sanoin:
Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia pitää tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
värisevää sielua ei saa tallata.
Näkisitpä tämän hymyn kasvoillani, toivottavasti hymyilet myös :) Iloista pyhää!
.jpg)
Kuvassa näkyy haava vuosi sitten, pari viikkoa leikkauksesta. Pari muuta haavaa ei näy kuvassa. Jos ei punnerreta enää kahdella kädellä, aina voi harjoitella yhdelläkin ;)
Maria
.JPG)
Kommentit
Lähetä kommentti